Sini Ariellin blogi: Suhteemme kestää

Jokainen, joka on tarinaamme seurannut blogeissani ja mediassa, tietää miten mieheni Stuart ei koskaan halunnut isäksi. Hän meni naimisiin kanssani iloiten siitä, etten koskaan voisi tulla raskaaksi – niin kuin minulle oli helsinkiläisellä hedelmättömyysklinikalla kerrottu. 

No, ihme ja kumma tulinkin raskaaksi uutenavuotena 2017 ja raskaustesti 2.2. muutti koko suhteemme pysyvästi.

Muistathan, että CasinoEurolta löydät käteispalkintoja, ilmaiskierroksia ja talletusbonuksia jokaiseen makuun – katso CasinoEuron uusimmat tarjoukset ja tee pelaamisesta entistä hauskempaa.

Suhde koetuksella

Virtsatesti näytti kahta viivaa ja sydämeni itki onnesta, mutta samalla valtavasta pelon sekaisesta raivosta. Raivo tuli reaktiona siitä, kun olin jo jättänyt toivon lapsen saamisesta, meidän suhteemme oli niin hyvin balanssissa ja olimme suunnitelleet tulevaisuuden kuvioita. Tiesin meidän ajautuvan erilleen, sillä Stuart oli tehnyt hyvin selväksi kantansa omista lapsista.

Koko raskauden ajan olin yksin onnellinen asiasta. Suhteemme muuttui kylmäksi ja etäiseksi siitä syystä, ettei Stuart osannut prosessoida muulla tavalla, saati muuttaa suhtautumistaan koko raskauden aikana. Hän ymmärsi ja lupasi tietysti kaiken muuttuvan paremmaksi, kun vauva syntyisi, mutta pelkän vatsan kasvaessa isyyden tunteita ei hänelle syntynyt lainkaan. Minä elin epätietoisuudessa siitä, miten meillä tulisi menemään, kun vauva syntyy ja ainoa, mihin pystyin turvautumaan, oli luottamus hänen sanaansa.

”It’s gonna be ok” tuli tutuksi lukuisien itkuisten keskustelujen myötä. Tiedostin koko ajan, ettei mihinkään voi siltikään luottaa 100 %, vaikka toinen mitä sanoisi. Uskoin ja toivoin, että kaikki tulisi menemään hyvin, koska tuollaisessa tilanteessa ei oikein muutakaan voi.

Koko raskautta varjosti vielä erittäin paha raskausajan pahoinvointini, mikä sai minut lopulta sairaalavuoteeseen tiputukseen monta kertaa.

Vaikea raskaus

Pelko ja epätoivo sekä totaalinen yksinäisyys farmilla yrjötessä, tuli jokapäiväiseksi kamppailuksi. Elin painajaista ja laskin vain päiviä laskettuun aikaan. Tunne siitä, ettei minulla ollut mitään kontrollia tai tietoa, mitä synnytyksen jälkeen tapahtuisi, oli todella energiaa vievää. Rakkautemme oli silti niin vahva, että päätin sinnitellä, joskin minulla kävi mielessä muutaman kerran pakata kamat ja häipyä kotiin äidin luo.

Stuart ajattelee hyvin luonnontieteellisesti maailmankaikkeudesta ja hänen mielestään vauva on meidän vasta sitten, kun se on ulkona mahasta. Meidän suhteemme perustuu valtavaan toistemme arvostukseen, luottamukseen ja hyvään keskusteluyhteyteen. Puhuimme koko raskauden ajan avoimesti, toistemme ajatuksia tuomitsematta. Oli silti erittäin raskasta tietää, mitä hän ajatteli aidosti syvällä sisimmässään tästä kaikesta.

Annoin hänelle aikaa. Ymmärsin hänen prosessinsa, sillä mietin sen olevan ihan sama, kuin joku olisi pakottanut minua tuntemaan iloa lapsettomuudestani. Suru ja ahdistus tulee valtavaksi, kun et saakaan itse päättää lapseen saantiin liittyvistä asioista. Aiheemme olivat vain vastakkaiset: minulle lapsettomuus ja Stuartille yllätysvauva.

Ymmärsin siis hyvin Stuartin tunteiden vuoristoradan. Ihmiset tuomitsivat hänet suotta itsekkääksi, kirjoittivat vihaviestejä minulle ”jätä se mulkku” ja koittivat tukea minua haukkumalla miestäni. On selvästi tabu sanoa, että on päättänyt olla lapseton aikuinen. Oli yllättävää huomata ihmisten reaktio, kun avasimme tilanteemme blogissani. Tuntui oudolta, että Stuart sai niin paljon vihaa niskaansa tuntemattomilta, kun hän ei halunnut omia lapsia ja oli tehnyt valinnat elämässään ja kumppanin valinnassa sen mukaisesti. Hän oli jo nuorena päättänyt elää ilman omia lapsia.

No nyt kuitenkin elämä teki yllätyksen ja Stuart sanoi heti, että meidän pitää ehdottomasti pitää lapsi, sillä on ihme, että tulin raskaaksi. Olin äimänä siitä, että hän luopui epäitsekkäästi omasta unelmastaan ja elämän suunnitelmista minun ja vauvamme vuoksi. Abortista ei edes puhuttu. Ilmoitin hänelle, että en missään nimessä halua häntä pakottaa isäkuvioon, ellei hän halua. Sanoin, että jos hän haluaa, pakkaan kamani ja muutan pois ja hoidan vauvan itse. Hän kieltäytyi jyrkästi ja sanoi ottavansa vastuun ja olevansa kanssani myötä- ja vastoinkäymisissä. 

Ristiriitaiset tunteet

Stuart pahoitteli monesti raskauteni aikana sitä, ettei hän tuntenut mitään tätä vauvaa kohtaan, eikä onnen tunteita raskaudesta. Kävimme terapiassakin kerran, mutta terapeutti ei osannut auttaa mitenkään, hän sanoi, ettei ollut koskaan kuullut mitään näin ihmeellistä parisuhdeongelmaa.

Oli hyvin ahdistavaa katsoa hänen masentuvan päivä päivältä enemmän ja huomata hänen surunsa asian suhteen. Samalla itse surin, etten voinut hänen kanssaan iloita raskaudesta, saati vauvasta. En kuitenkaan tuntenut häntä kohtaan sääliä. Olin surullinen ja itkin sitä, etten voinut täysillä olla onnellinen raskaudesta, jonka piti olla mahdottomuus. 

Kaiken päälle vielä se jatkuva pahaolo. Voitte vain kuvitella, miten ristiriitainen koko tilanne oli ja se kesti pitkään. Itkin usein itseni uneen ja rukoilin voimia jaksamiseeni.

Isoin asia Stuartille oli ehkä se, että hän tykkää suunnitella elämää ja pitää kaikki langat käsissään ja nyt hänestä tuntui, että elämämme lähti tuuliajolle eikä ollut mitään tietoa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Hän ei koskaan ole ollut lasten vihaaja, vaan enemmänkin rakastaa kaikkien muiden lapsia, muttei vain halunnut sitä omaa. 

Synnytyspäivä ja sekavat tunteet

Tuli synnytyspäivä 28.9.2017. Keisarinleikkaus oli suunniteltu siksi, että olin kärsinyt vakavasta hypermeesistä ja istukka oli alhaalla kohdun etuseinässä. Vielä automatkalla Stuartilla heitti sarkastisia kommentteja ja typerää huumoria aiheesta.

Istuimme sairaalavuoteella ja leikkaava lääkäri Dr. Tuan Au tuli hakemaan meidät mukaansa. Stuart laittoi sairaalakuteet päälle kuten minäkin. Ei enää puhuttu oikein mitään. ”This is it, are you ready?”, kysyin Stuartilta ja hän suuteli otsaani. Istuimme leikkaussalissa ja operaatio alkoi edetä epiduraalista makuuasentoon.

Olin kauhuissani. Stuart lohdutteli minua koko operaation ajan, kun itkin lohduttomasti pelosta. Oli karmivaa, kun tunsin heidän irrottavan ja kiskovan lasta mahastani, vaikkakaan kipua en tuntenut. Lopulta kuului pieni huudahdus ja sydämeni pyörähti ympäri. Onnen kyyneleet valuivat silmistäni, kun kirjava vauva kaikkine verilimoineen laskettiin rinnalleni. Stuart istui vieressäni ja katsoimme toisiamme ja sitten vauvaa. En edes muista puhuimmeko mitään, se tilanne oli uskomaton.

Lopulta pääsimme osastohuoneeseen lepäämään ja virkoamaan heräämöstä. Päivä kului vauvaa ihmetellen ja ystäviä pukkasi sisään jatkuvalla syötöllä. Stuart hypisteli vauvaa siinä missä muutkin. Itse olin vahvoissa lääkkeissä ja aika tokkurainen.

Illalla Stuart joutui lähtemään sairaalalta, koska huoneessa ei ollut petipaikkaa. Ennen kuin hän lähti, hän sanoi minulle yllättäen: ”Thank you Sini for the most beautiful daughter in the world”. Menin niin hämilleni, etten oikein osannut sanoa mitään. Hän suukotti minua sekä vauvaa.

Hänen lähdettyänsä purskahdin hysteeriseen itkuun. Tuntui, kuin joku olisi avannut mustan säkin, jossa olin ollut pitkään ja valo pursui huoneeseen. Valtava taakka poistui harteiltani. Tunsin ääretöntä helpotusta ja kiitosta. Painajainen oli vihdoin ohi. Olin luottanut hänen sanaansa ja nyt vihdoinkin se palkittiin. Meistä oli nyt tullut perhe. 

Stuartin koskettava viesti

Seuraavana aamuna Stuart tuli sairaalalle ja vietti päivän kanssamme. Vaihtoi vaippoja ja huolehti meistä mahdollisimman hyvin. Hänellä oli omat syntymäpäivät heti samana viikonloppuna. Ehdotin hänelle, että hän menisi illalla viettämään aikaa kavereidensa kanssa ja yöpymään ystävillään. Meistä kun ei ollut niin paljoa seuraa, nukkuva vastasyntynyt ja lääketokkurainen vaimo.

Sain yöllä tämän viestin häneltä. Viestin, joka pyyhki kaiken kokemani vääryyden yhdeksän kuukauden ajalta. Päätin unohtaa ne ajat ja antaa kaiken anteeksi. 

Seuraavina päivinä hänen tunnesiteensä vauvaamme vain vahvistui. Sairaanhoitajat olivat ystävällisesti järjestäneet perjantaista eteenpäin hänelle oman sängyn huoneeseemme.

Sunnuntaina hän istui omalla sängyllään ja katsoi minua imettämässä vauvaamme. Hän sanoi: ”God you look beautiful”, menin hämilleni ja luulin hänen vitsailevan. ”Mitä tarkoitat?”, kysyin ja hän vastasi olevansa vain äärettömän nöyrä ja kiitollinen katsoessaan minua imettämässä hänen tytärtään. Käänsin katseeni häneen päin ja huomasin hänen itkevän, itkevän onnesta ja liikutuksesta. Aloin itsekin kyynelehtiä ja sanoin: ”Voi rakas, katso mihin elämä meidät johdatti”. Itkimme yhdessä ja halasimme. Puhuimme koko seuraavan yön.

Kotiin lähdimme maanantaina Stuartin 31-vuotissyntymäpäivänä. Hän sanoi autossa: 

”Jos minulle nyt joku tulisi sanomaan, meillä on tyttärellesi katsottuna hyvä koti, jossa hän saa kaiken tarvitsemansa, hyvät vanhemmat, yksityiskoulut ja huolenpidon, mikä kattaa koko hänen elämänsä ja minä saisin oman entisen elämäni takaisin, vastaisin, etten ikinä vaihtaisi tätä pois. Olisin täysin pirstaleina, jos vauvalleni tapahtuisi jotain. Enkä koskaan hänestä enää luopuisi.” Itkin vain enkä osannut taaskaan sanoa mitään takaisin.

Elämä ei aina ole niin yksiselitteistä, eikä se aina mene suunnitelmien mukaan. En halunnut antaa elämästämme valheellista kuvaa. Olisihan se ollut helppoa sanoa, että kaikki on ruusunpunaista ja ihanaa, että kaikki on sitä mitä jengi odottaa sen olevan. Ei ollut ei, ei sinnepäinkään. Minulla ei ole tarvetta valehdella ja saada elämämme näyttämään helpommalta, mitä se on. Me kävimme läpi helvetin sekä yksin omilla tahoillamme, että yhdessä. Päädyimme mediassa julkisen tuomitsemisen ja hirvittävän kritisoinnin kohteiksi. Saimme silti myös valtavan määrän tukea, josta olemme erittäin kiitollisia.

Halusin jakaa tämän tarinamme kaikille teille, ja samalla kiittää kaikesta saamastamme tuesta. 

Tässä olemme, edelleen, paitsi nyt meitä onkin kolme.